maanantai 9. huhtikuuta 2018

HE HUKKUVAT ÄITIENSÄ KYYNELIIN : JOHANNES ANYURU


Mistä mulle: arvostelukappale / Teoksen nimi: He hukkuvat äitiensä kyyneliin /Alkuperäinen nimi: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar / Kirjailija: Johannes Anyuru / Ilmestynyt: 2017 / suom. 2017 / Kustantaja: S&S / Sivumäärä: 303 / Takakannesta:

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.
Nainen sanoo tulevansa tulevaisuudesta.

He hukkuivat äitiensä kyyneliin on dystopia apartheid-yhteiskunnasta, jossa europpalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia, mutta myös tarina rohkeasta yrityksestä luoda vaihtoehtoisia versioita hirvittävälle tulevaisuudelle.

*   *   *


Tarina alkaa siitä kun Ruotsissa Christian Hondon sarjakuvaliikkeeseen tehdään terrori-isku. Paniikkia, panttivankeja. Nainen, joka videoi terrori-iskua muistaa eläneen saman tilanteen joskus aikaisemmin. Paria vuotta myöhemmin, sama nainen, istuu oikeuspsykiatrian klinikalla ja kirjailija vierailee. Nainen on kirjoittanut tarinansa paperille ja ojentaa sen vierailijalle.

Mulle tästä ei jäänyt käteen oikein mitään, koska tää ei vain avautunut mulle. Päällimmäisenä fiiliksenä on hämmennys (ulisin tästä jo instagramissa). Mitä mä luin? Teki mieli jättää kesken, mutta uskoin vakaasti, että lopussa kaikki selviää. No ei selvennyt, enemmänkin loppu vain lisäsi hämmennystä. Oliko kirja vain niin korkeatasoista kirjallisuutta, että minä en vain kyennyt sitä suomea ymmärtämään? En tiedä. Vaatii ehdottomasti toisen lukukerran. Mua niin harmittaa, koska takakannen perusteella kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, mutta todellisuudessa se jäi hyvin kaukaiseksi lukukokemukseksi.

"Al-salam alaikum." Rauhaa. Sillä sanalla hän tervehti minua. Kolmesta terroristista ainoa, joka oli selvinnyt hengissä helmikuun seitsemännentoista päivän iskusta - ensimmäinen sana, jonka hän sanoi minulle, oli: "Rauhaa." s. 51

10 kommenttia:

  1. Haha en kestä miten mainio toi sun "vika on minussa ei sinussa" -tunniste on! :D

    Mutta joo, vähän samanlaiset fiilikset tästä jäi. Luulen, et tajusin mistä tässä oli kyse, mutta silti tuntuu, että pitäisi lukea uudelleen, jotta tajuaisin kans tän kirjan hienouden. Tässä oli jotain vähän liikaa tai sitten jotain vähän liian vähän, en oikein vielä tiedä kumpaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo! Tavallaan tajusin mitä tapahtui ja samalla meni todella korkealta ja kovaa yli.

      Poista
  2. Vaikka pysyin hyvin kartalla suurimman osan ajasta (ja lopussa viimeisetkin palaset loksahtivat kohdilleen), voisin aivan hyvin lukea tämän uudestaan, sillä paljon jäi varmasti myös huomaamatta. Mutta tykkäsin jotenkin siitä sekavuudesta ja hämmennyksestä. Hieno ja taitava kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun täytyy antaa tälle toinen lukukerta jos mäkin syttyisin sit tälle :D

      Poista
  3. Heh, minä innostuin tästä sunkin edestä. Aivan loistava teos.

    VastaaPoista
  4. Apuaaa, en mä haluakkaa ehkä lukee tätä :DD Veikkaan, etten mä myöskään tykkäis. Tai tajuais???:Dd

    VastaaPoista
  5. Muakin tää aiheensa puolesta kiinnosti, mutta jätän ainakin toistaiseksi tarttumatta. Tulee niin tyhmä olo sellaisista kirjoista, joita ei tajua :(

    VastaaPoista
  6. Huomasin tän kommentin vasta nyt!:(
    Mutta joo, musta tuntuu et kaikki muut tajus tän ja rakasti ja sit mä oon täällä sillee no mitäs mä nyt luin..😅

    VastaaPoista

Takaisin ylös